perjantai 28. heinäkuuta 2017

ONNELLISUUDEN KAAVA



jemina metsässä
ILOLLA ELÄMÄN POLUILLA






Ollakseen onnellinen on vain oltava onnellinen.
Kuulostaa helpolta ja sitä se onkin, heti sen jälkeen kun kaikki omalle kohdalle siunaantuneet helvetin kärsimykset, traumat ja hukassa olevat itset on käsitelty.

Olen miettinyt miksi toiset ovat niin onnettomia eivätkä vaan tunnu saavan otetta onnesta ja rauhasta samalla kun toiset pystyvät iloitsemaan puhtaista vaaleansinisistä lakanoista ja mandariinin keltaisesta pirskahtelusta kasvoilla aamuisin.

Ympärilläni on aina ollut ihmisiä jotka ovat alati mielialalääkityksen alaisuudessa.
Elämässäni on myös aina ollut sellaisia jotka kestävät elämää ja arkea tarmokkain mielin ja pyrkivät rakentamaan jotain, mitä tahansa, uraa, taloa, kehoa, myötätuntoa.
Myös yllättävän paljon diagnosoituja skitsofreenikkoja on poluillani käynyt.

Tuntuu kuin toiset olisivat iloisia myötäsyntyisesti samalla kun joidenkin täytyy joka hetki elämästään raahustaa upottavassa suossa.

Voiko kaikki johtua silkasta aivokemiasta?
Ystäväni joka on mielialalääkityksessä ollut ihan nuoresta asti sanoo ettei pärjäisi ilman lääkitystä koska hänen aivokemiansa vaan on sellainen.

Jotenkin kaikki minussa sotii tuota ajatusta vastaan, se tuntuu niin kahlitulta.
Kuin ihmisellä ei oikeasti olisi vapaata tahtoa tai kuin rakkaus ei oikeasti olisi suurin mahti maailmassa.

Johtuuko omasta aivokemiastani oma elämänmyönteisyyteni?
Ovatko kaikki kokemukseni ja taipumukseni vain serotoniinin tuotannon käskyläisiä?
Vai voinko itse omalla tahdollani vaikuttaa tuon onnenkemikaalin virtaamista aivoissani?

Kivempi olisi ajatella etten tarvitsisi edes mitään elimistön omatuotantoista kemikaalia aivoihini ollakseni onnellinen mutta toki ihmisen keho ja koko maallinen elämä ja tuntemukset koostuvat materiasta ja välittäjäaineista niin toki niitä tarvitaan.

Voiko tosiaan olla niin että joidenkin aivot vaan ovat sillä tavalla "vialliset" etteivät pysty parantamaan itseään, ettei ihminen pysty löytämään rauhaa ja elämäniloa jos todella pyrkisi tekemään kaikkensa sen eteen, kohtaamaan omat traumansa ja pelkotilansa?

Tuntemani ihmiset jotka ovat lääkityksessä uskovat vahvasti että he tarvitsevat tuon lääkityksen.
He uskovat että ajaisivat itsensä kuolemaan jos eivät käyttäisi lääkkeitä.

Haluan kunnioittaa jokaisen kokemusta asiasta ja siksi onkin vaikeaa kun minä kertakaikkiaan en voi uskoa että tuo on totta.

Tästä syystä sain kerran erään ystäväni vihan päälleni ja tämä onkin hyvin arka aihe heille jotka mielialalääkityksessä ovat.

Voi olla että johtuu omasta aivokemiastani kun minä vaan en voi uskoa etteikö ihminen voisi itse vaikuttaa omaan mielialaansa ja omiin kokemuksiinsa maailmankaikkeudesta.

En voi uskoa etteikö ihminen pystyisi löytämään rauhaa ja onnea olemassaolosta jos todella uskaltaa siihen pyrkiä.

En väitä että se olisi helppoa niille joiden aivokemia haraa vastaan mutta uskon että se on mahdollista.

Enkä voi mitenkään väittää että lääkityksestä ei varmasti ole mitään hyötyä tai etteikö se voisi auttaa ihmisten oireisiin.

Muutama vakavaan masennukseen sairastunut tuttavani sanoo että olisivat jo tappaneet itsensä ilman lääkitystä.

Se voi olla ihan totta.
Lääkkeistä varmasti saa jonkinlaista apua ainakin ensisijaisesti ja akuutisti, silti en usko että ne lopullisesti ketään parantavat.

Vaikka toisaalta, voihan vaihtaa terveen ja toimivan elimenkin kelvottoman tilalle ja ihminen voi elää tuolla siirrännäisellä vuosikymmeniä niin miksi ei aivokemian vaihtaminen myös voisi ihmistä parantaa.

Silti tuntuu että se on hieman eri asia.

Ehkä uskoni ihmisen vapaaseen tahtoon aivokemian edeltä juontuu myös siitä että niistä muutamasta ihmisestä jotka elämässäni ovat, jotka käyttävät lääkitystä ja/tai päihteitä tai ovat muuten niinsanotusti onnettomia, minä näen hyvin selvästi mikä kunkin todellinen ongelma on, ja tuo ongelma on päässyt jokaisen kohdalla kasvamaan kun he eivät ole totuudellisesti ja rehellisesti kohdanneet niitä asioita joista ongelmat ovat muodostuneet.

Yhden näistä matkaa olen katsellut aina lapsuudesta asti ja hänen traumansa näen toki myös parhaiten.
Ja jos minä kuitenkin ulkopuolisena voin nähdä asiat joita pakoilemalla ihminen saattaa itsensä oireilemaan uskon että tuo ihminen pystyy ne näkemään myös itse jos vaan tahtoo nähdä.

Lopultakin uskon että jos ihminen lakkaa valehtelemasta itselleen, uskaltaa pysähtyä pakomatkallaan ja katsoa demoniaan silmiin, uskaltaa kohdata totuuden jonka jokainen voi aina löytää itsestään, hän pystyy lähteä parantumaan ja säätelemään omaa aivokemiaansa luontaisesti suopeammaksi.

Uskon sen myös siksi että itse olen aikanani oireillut ja tehnyt tuttavuutta demonien kanssa.

Minä rakastan elämää ja iloa, rakkautta ja tasavertaisuutta.
Rakastan ihan koko luomakuntaa pakahduttavalla volyymilla.
Haluan kulkea ilossa ja onnessa ja haluan että muutkin kulkevat.
Mutta ensin heidän täytyy haluta sitä itse.

Arvostan elämää niin paljon etten enää edes uskaltaisi toimia sitä vastaan, tuntuisi tuhlaukselta kasvattaa negatiivisia tuntemuksia ja levottomuutta sydämessäni.

Ihminen vetää puoleensa sitä mitä itse säteilee ympärilleen ja minkälaisia ajatuksia mielessään vaalii.
Niin sanotaan ja olen sen aivan omakohtaisesti kokenut ja todeksi havainnut.

Elämä on tässä ja nyt joten ajatelkaamme joka hetki parastamme, parhaan kykymme mukaan.
Ottakaamme myös vastaan surun ja menetyksenkin tunteet ja käsitelkäämme niitä kaikessa täyteydessään.

Onnellisuuden kaava on kohdata itsensä ja tuntemuksensa totuudellisesti ja rakastaa ja arvostaa itseään.
Kasvaa aikuiseksi.

Onnellisuuden kaava on lopultakin vain olla onnellinen.


Kertokaa toki tekin omia kokemuksianne ja ajatuksianne aiheesta, olisi hyvin mielenkiintoista kuulla.
Muistakaa myös että tämä on jokatapauksessa minun oma kokemukseni enkä halua loukata ketään tai vähätellä kenenkään vaikeuksia.




💙 Jos haluat uudet juttuni uunituoreina, käy tykkäämässä blogini FACEBOOK -sivusta tai
Follow my blog with Bloglovin 
tai seuraa Blogit.fi 




Vegaanisin fitnessterveisin 


Jemina 













Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kysy tai kommentoi rohkeasti, katsotaan mitä asialle voi tehdä :)